Esittelyä kirjasta sekä joitakin otteita ja aiheeseen liittyviä kirjoituksiani täällä.
Seuraavassa joitakin lehtiarvioita, lukijan kirjeitä ja blogikirjoituksia kirjasta, joka siis aikaisemmin ilmestyi nimellä Legioonan sotilas. Nimivalinta oli kustantajan (Readme.fi) toivomus. Kolmas painos on ilmestynyt nimellä Kallista hiekkaa, joka oli kertojan kanssa sovittu.
“Algeria lapsiperheen silmin” -blogissa on uudempi arvio kirjasta (26.2.2017). Tässä pieni ote:
“Kirja on kuitenkin mielenkiintoinen teos Algerian historiasta kiinnostuneelle – se saa ymmärtämään, kuinka kalliisti algerialaiset ovat joutuneet itsenäisyydestään maksamaan ja kuinka kallista, ihmishengin maksettua, hiekkaa tässä maassa onkaan! ‘On kallista hiekkaa. Kallista kalliota’, Jaakko itse totesi.”
Iloinen yllätys löytyi Lapin kansan nettisivuilta 4.3.2007 – kirjaa “Legioonan sotilas” käsittelevä kolumni, kirjoittajana Seppo Räty, joka oli tuntenut Jaskan hieman sen jälkeen kun tämä oli tullut legioonasta ja ollut hänen judo-oppilaanaan:
Tässä muutama lainaus:
“… näin kirjan nimeltään Legioonan sotilas. Jahah, tuumasin, jälleen yksinoita sankaritarinoita. Sitten vilkaisin tekijäparia. Jaakko Sarlin-Lappeteläinen ja Heli Santavuori.
Jälkimmäistä en tuntenut mutta, Jaska! Näin taas edessäni ruskettuneen miehen, joka oli pelkkää tiukkaa lihaksistoa ja jänteitä. Kuulin käheän äänen laskettelevan sutkauksia joihin toisinaan liittyi ranskalainen voimasana.”
“Joskus vuoden 1960 kevään aikana levisi Turun yliopiston miesopiskelijoiden piirissä huhu jonka mukaan Urheilupuistossa tapahtui kummia. Kerrottiin, että siellä joku entinen muukalaislegioonalainen opetti judoa ja harjoitukset olivat kuulemma vallan kovia. Ankaraa järjestystäkin pidettiin ja kummallisia käyttäytymistapoja opittiin.”
Seppo Räty kertoo kolumnissaan turkulaisesta judoharrastuksesta jossa Jaska toimi vetäjänä ja aloitteentekijänä.
Hän oli myös kuullut Jaskan tarinoita Algerian sodasta ja toteaa niistä, ettei aika ollut niitä muuttanut, eikä kertoja ilmeisestikään ollut vuosien mittaan kertomaansa pahemmin värittänyt.
Räty arvelee, että tämä puree tavalliseenkin lukijaan. Hän päättää kolumninsa seuraavasti:
“Sitä voi pitää merkkinä tarinoiden totuudenmukaisuudesta. Monet muistelmista ovat vähemmän aurinkoisia, jotkut jopa karmeudessaan omaa luokkaansa, mutta välillä kertoja heittää sekaan rankkaa sotilashuumoria joka omalaatuisella slangilla höystettynä puree erinomaisesti.”
“Hän oli hyvä ystäväni ja opettajani. Hän oli muukalaisleigoonalainen. Hän oli sotilas.”
Näin otsikoi Satakunnan kansa etusivullaan 16.4.2007. Johnny-Kai Forssell kirjoittaa:
“Kun on lukenut kolme suomalaista käsille saatavaa, muukalaislegioonasta kertovaa kirjaa, luulee jo tietävänsä yhtä ja toista asiasta. Mutta porilaisen Heli Santavuoren Legioonan sotilas onkin toista maata. (…)
Legioonan sotilaan kertomus ei ole veristä, väkivallalla ryyditettyä mässäilyä, vaan suorastaan rehti ja rehellinen tilitys sekä aito ruohonjuuritason dokumentti. Sarlin on kertonut ällistyttävän tarkkaan vaiheensa ja viiden vuoden palvelunsa Ranskan muukalaislegioonassa, mutta ei ihannoi palkkasotilaan työtä – pikemminkin varoittelee ja toppuuttelee sinne aikovia. Vaikka aihe on omalla tavallaan rakka, niin ehkä kirjailijan ansiosta se on kuitenkin pala rehellistä historiaa ja antaa lukijalle hyvän kuvan siitä, minkälaisessa maailmassa tuolloin elettiin.”
Jutun yhteydessä mainitaan myös Pihlavan kirjaston tilaisuus, jossa kerroin kirjan teon vaiheista. Paikalle saapui 20 kiinnostunutta, mikä pienen porilaisen sivukirjaston kohdalla on paljon. Ilahduttavaa oli sielläkin tavata henkilö joka oli aikoinaan tuntenut Jaskan – armeijakaveri Suomen armeijasta, vuosiluokkaa -59.
Seuraavat lukijan kirjeet tulivat sähköpostilla:
“Olen tässä innolla tutkinut kirjoittamiasi Jaskan kertomuksia. Mielestäni tämä on loistava dokumentti Jaskan elämästä muukalaislegioonassa. Olen aikaisemmin kuullut murto-osan näistä tapahtumista Jaskan kertomana, erään ravintolaillan jälkeen, kun istuimme tarinoimassa Jaskan vinttikomerossa.
Silloin aikanaan, kun Jaska lähti legioonaan, liikkui asiasta mitä hurjimpia huhuja syistä miksi hän sinne lähti. Kirjasi antaa varsin hyvän ja varmasti totuudenmukaisen kuvan lähdön tapahtumista. Samoin kirjassa on kohtia, joista paistaa Jaskassa olleita “pehmeitä piirteitä” esim. tupakan antaminen vangille, asia josta Jaska sai risuja. Samoin muonan jakaminen arabimuksuille.(Jaskalla oli tapa koulusällinä joskus puolustella heikompia kun tappelussa tuli turpiin).
Viestin Jaskan kuolemasta sain aika yllättävällä tavalla. Eräänä päivänä, töistä tullessani Turun kauppatorilla minua lähestyi isohko kaveri, jota en tunnistanut millään tavoin. Tämä henkilö sanoi: ” Etkö olekin Sarliinin Jaskan tuttu Teppo Uimonen”? Kun vastasin myöntävästi, hän esitteli itsensä: “Olen Michel Jaskan poika. Halusin vain tulla kertomaan sulle, että Jaska on kuollut”. Muuta hän ei sanonut, kätteli ja poistui. Siinä sitten seisoin keskellä toria silmät renkaina, ihmetellen mistä pahuksesta Michel minut pystyi tunnistamaan, kun en varmasti ollut häntä aikaisemmin nähnyt.
Olen kovasti iloinen siitä, että olet saanut tällaisen dokumentin tehdyksi. Samoin olen kiitollinen vanhoille judokavereilleni, joilta sain tietää tämän kirjan olemassaolosta.
terveisin T.U.”
Tämäkin kirje tuli sähköpostilla jo ennen kirjan ilmestymistä (se oli jonkin aikaa nettimyynnissä ihan pdf-tiedostona).
Terve Heli,
Sain Kallista Hiekkaa juuri päätökseen ja olen hyvin tohkeissani. Kirja oli tyhjentävä ja mielenkiintoinen kertomus minua kiinnostavasta aiheesta (ei niinkään itse Algerian sodasta vaan legioonasta). En tiedä miten paljon sinulla oli sormet pelissä kirjan kielenkäytössä, mutta kirja oli todella hyvin kerrottu. Sain Jaskasta käsityksen ettei hän ollut mikään tappamista ihannoiva sekopää, kuten monet muut palkkasotilaskertomuksia kirjoittaneet, vaan yksi tavallinen nuorimies joka uskalsi ns. toteuttaa halunsa lähteä “erilaisiin olosuhteisiin”. Kirja antoi myös lisää ajattelemisen aihetta Ranskan siirtomaapolitiikasta.
Olen lukenut kaikki legioona-aiheiset kirjat joita suomeksi on kirjoitettu, ja tämä antoi suurimpia lukunautintoja, eikä vähiten kertomuksen uskottavuuden vuoksi – yleensä kertojat alentuvat värittämään tarinoita aika rankalla kädellä.
Haluan kiittää lukunautinnoista, ja toivon että saat kustannusasiat rullaamaan.
– JR
Terve, erittäin mukaansa tempaava kirja oli. Kiva kun tekstiä ei oltu
muokattu persoonattomaksi.
Suosittelen kavereille.
PK
Tämä ote on Luetut kirjat – sivustolta (vuodelta 2007, linkki on valitettavasti hukassa):
Muukalaislegioona on aina mystisyydessään kiehtonut, moni suomalainenkin on palvellut sen riveissä. Tunnetuimmat lienevät Marokon Kauhu, joka talvisodassa nousi kuuluisuuteen sekä Karl Peters, Kyösti Pietiläinen, joka palveli 28,5 vuotta.
Legioonakirjallisuuteen on ilmestynyt uusi ja kiinnostava lisä. Se on jo edesmenneen vuosina 1954-59 palvelleen, 16 vuotiaana legioonaan liittyneen, suomalaistaistelijan muistelmat.
Kirja on kiinnostava yleiskatsaus legioonalaisen arkielämään. Algerian sota oli silloin jo käynnissä, mutta kirja vain sivuaa sen tapahtumia. Varsinaisia taistelutapahtumia kuvataan niukasti. Sisältö keskittyy yhden miehen henkilökohtaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin ja arkipäivän tapahtumiin.
Kirjassa käydään läpi koko viiden vuoden palveluaika pienten tapahtumien välityksellä. Tekstissä kuuluu hyvin legioonalaisveteraanin oma ääni, tekstimuotoon monien haastatteluistuntojen jälkeen kirjan on vienyt Heli Santavuori. Tekijä on onnistunut jäsentämään tarinan sujuvaksi ja kiinnostavaksi pikkutapahtumien ketjuksi, joka alkaa Legioonaan liittymisestä ja päättyy haikeisiin eroihin hyvistä ystävistä. Väliin mahtuu viisi vuotta legioonan kurjuutta, jonka kestämisessä auttaa karussa ja mielivaltaisessa ympäristössä syntynyt ystävyys ja veljeys palvelutovereiden kanssa.
Näistä muistelmista saa varmaankin hyvin todenmukaisen käsityksen siitä, millainen paikka Legioona oli 1950-luvulla. Legioonan kova ja mielivaltainen kuri, yksilöstä piittaamattomuus ja eristyneisyys muusta maailmasta tekivät palvelusympäristöstä hermoja koettelevan. Algerian sota lisäsi raakuudellaan myös henkistä kuormaa. Kaikki eivät sitä kestäneet. Useimmille siitä jäi elinikäisiä arpia.
Kirjan kertoja halusi kirjastaan tulevan totuudenmukaisen. Hän halusi, ettei siitä synny käsitystä Ramboilusta. Tämä toive on hyvin toteutunut.
Mielenkiintoinen ja uskottava kirja. Jotkut sotilastermit särähtävät korvaan. Jos haluaa tutustua Legioonaan, niin tämä on siihen helppo tapa.