Kirjoitettu vastineeksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 9/1999 ilmestyneeseen toimittaja Jouni K. Kemppaisen haastatteluun Raimo Laakiasta, otsikolla ”Mies joka osaa sanoa EI”. Vastinetta en aikanaan lähettänyt, mutta kaivoin sen nyt esiin arkistoista sillä se on ikävä kyllä edelleen ajankohtainen. Laakiahan jatkaa valheidensa levitämistä nettisivuillaan.
MLR:n kesäleiri 1970-luvun puolivälissä. Pertti Koskela seisomassa oikealla (puolet päästä näkyy). Kitaraa soittaa rappusilla Perttu Hietanen, jonka Leino -sävellyksistä suurin osa syntyi MLR:n kesäleirillä v. 1977. Ne ilmestyivät sitten Loirin laulamana.
Raimo Laakian haastattelu Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä sisälsi useita törkeitä valheita Suomen lähihistoriasta, joista osa loukkaa allekirjoittanutta myös henkilökohtaisesti. Oletan, että jutun kirjoittanut toimittaja ei ole tietoinen kaikesta siitä, mistä Laakia valehtelee (sen lisäksi että tekee itsestään narrin, mihin hänellä luonnollisesti on täysi oikeus).
Yleisön olisi kuitenkin syytä saada tietää mitä me, varsinaiset asianosaiset, ajattelemme aiheesta Suomen “maolaiset” 70-luvulla ja “mitä heistä on tullut”. Senkin vuoksi, ettei mitään asiaa ole 30 vuoden aikana Suomen lehdistössä niin paljon vääristelty.
Seuraavassa on Laakian valheita oiottu suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä.
(1)
“Kolmen kuukauden välein Laakia pistäytyi Kiinan suurlähetystössä ottamassa vastaan punaisen idän tuen Suomen tovereille: 6000 markkaa selvinä seteleinä.”
Jos Laakia on todella näin tehnyt, hän on ilmeisesti pistänyt setelit omaan taskuunsa, sillä en minä eikä kukaan muukaan tuona aikana MLR:n (Marxilais-leniniläisten ryhmien) aktiivijäsenenä ja johtoryhmäläisenä mukana ollut, ole sellaisia rahoja nähnyt. Päinvastoin, otimme vakavasti tunnuksen omiin voimiin luottamisesta niin käytännön toiminnassa kuin
ajattelussakin.
(2)
“Muutaman vuoden (1975 jälkeen) Laakia kiersi agitaatiotilaisuuksien tähtipuhujana ympäri maata”.
Minä en ole tällaista tähtipuhujaa nähnyt. Vuosina 1975-77 toimitimme Suomen oloissa ainutlaatuista aineistoa mm. Neuvostoliiton taloudesta ja ulkopolitiikasta, perusteellisia, asiallisia tutkimuksia ja niihin perustuvia kansantajuisia vihkosia. Niissä esiintyneen näkemyksen ovat myöhemmät maailmantapahtumat kirkkaasti osoittaneet oikeaksi. Tähän julkaisutoimintaan osallistuivat useat kymmenet ihmiset antaumuksella. Olihan Laakiakin siinä mukana, mutta enimmäkseen sivustakatsojana.
(3)
“Vallankumousta oltiin tekemässä, ja kaikki piti uudistaa, mutta ei mitään kovin konkreettista. Kokouksissa melkein käytiin toistemme kraiveleihin, kun kinastelimme siitä, miten esimerkiksi Boliviassa vallankumous olisi hoidettava. Suomesta ei ollut paljon sanottavaa.”
En tiedä missä kokouksissa Laakia on mahtanut käydä. Minä ainakin olen nuoruuteni – koko 70-luvun ja 80-luvun alun – käynyt kokouksissa joissa hyvin monipuolisesti ja syvällisesti pohdiskeltiin (maailmantapahtumien ja filosofian peruskysymysten ohella) kysymystä “mikä ihminen on” mm. seuraavasti:
Nimenomaan Suomesta MLR:llä oli sanottavana olennaisin: Suomettuminen (edellä kuvattujen kysymyksenasettelujen lisäksi, jotka myös olivat aivan olennaisia.) Virallinen Suomi ei ole koskaan antanut meille tästä tunnustusta. Suomettuminen jatkuu ja “entinen taistelutoverimme” Laakia on mennyt siihen täysin rinnoin mukaan.
Videolla “Laulumme” Kaarlo Kramsun sanoihin, josta muodostui epävirallinen MLR:n tunnuslaulu. Siinä on samaa uhmakasta huumoria, jota syntyy aina kun ihmiset kokoontuvat yhteen puolustamaan jotain oikeudenmukaista asiaa.
(4)
“Tärkein osa julkista toimintaa oli Neuvostoliiton vastustaminen ja taistolaisille räksyttäminen siitä, kuinka väärässä nämä ovatkaan tässä ja tuossa vallankumoukseen liittyvässä yksityiskohdassa.”
Pyrimme avoimeen väittelyyn ja keskusteluun aatteellisista peruskysymyksistä. Tietenkään Laakia ei kerro, että lähes jokaisessa Tiedonantajan numerossa 70-luvulla oli meistä kirjoituksia, joissa kaikki sitaatit oli väärennetty, ja joiden sisältämiä valheita on mahdoton laskea. Meidän vastineitamme ei julkaistu. Meiltä kiellettiin pääsy tilaisuuksiin puolustamaan kantojamme, ja lentolehtisemme revittiin, “taistolaisten” jäsenistöä asiallisesti ottaen kiellettiin keskustelemasta kanssamme edes yksityisesti.
Laakia tietää myös, että me julkaisimme säännöllisesti Tiedonantajan ja muiden aatteellisten vastustajiemme kantoja aineistossamme, kehoitimme jokaista opintoryhmään tulevaa tilaamaan Tiedonantajan, kutsuimme heitä alustajiksi tilaisuuksiimme – mutta turhaan. Sama avoimen keskustelun henki vallitsi myös liikkeen sisällä. Keskusteluperiaatteemme olivat syvästi vastakkaiset kaikelle mitä taistolaiset edustivat.
(5)
“Maolaisuus oli kuihtunut entistäkin marginaalisemmaksi ilmiöksi, ja kun vihreä liike nousi, Laakia loikkasi luontevasti radikalismista toiseen.”
Liikkeemme painiskeli alusta lähtien uusien kysymysten parissa. Vuonna 1979 MLR lakkautettiin periaatteellisella tavalla, koska nähdäksemme perinteinen marxismi ei – sen missään muodossa – kyennyt selittämään niitä uusia ongelmia joita aika nosti esille. Katsoimme että vieraantuneisuus ja henkinen ahdinko on pääongelma Suomen kaltaisissa kehittyneissä länsimaissa, ja että perinteisen marxilaisen ihmiskäsityksen tiukka noudattaminen näissä oloissa
johtaa täysin väärään, pahimmassa tapauksessa – ja varsin usein – ns. “punaiseen fasismiin”.
Tältä pohjalta perustettiin vaihtoehtoliike ITU v. 1979. V. 1982 ilmestyi Matti Puolakan kirja “Mikä ihminen on”, jossa oli esitetty systemaattinen marxilaisen filosofian kritiikki. Siinä oli esitetty täysin uusi ja omaperäinen kanta jokaiseen
filosofian peruskysymykseen: dialektiikkaan, moraalifilosofiaan, tietoteoriaan, ihmisolemukseen, estetiikkaan ja historianfilosofiaan. Tietenkään Laakia ei vaivaudu mainitsemaan tätä asiaa laverrellessaan ummet ja lammet omasta “vaikuttavasta” henkilöhistoriastaan ja tehdessään itsestään sankaria (joka “loikkaa sujuvasti radikalismista toiseen”).
(6)
Haastattelun yhteydessä on graafinen esitys otsikolla “Raimo Laakian taistelutovereita (ja mitä heistä on tullut)”. Otsikon “maolaiset” alla on mainittu kolme nimeä: Bjarne Nitovuori, Tauno-Olavi Huotari ja Hilkka Kuusinen, sekä heidän nykyiset ammattinsa.
Uskon että jokainen mainituista henkilöistä yhtyy näkemykseeni: heidän nimensä ja nykyinen ammattinsa ei kerro mitään siitä, mitä liikkeestämme “on tullut”.Itse asiassa tuo on emävale, joka on syytä oikoa.
Mitä meistä on tullut? Matti Puolakka, joka on alusta lähtien ollut liikkeemme johdossa ja jolta kaikki uutta luovat ajatukset ja kysymyksenasettelut ovat lähtöisin (ja jota Laakia vihaa vielä paljon syvemmin ja murhaavammin kuin Ari Vatasta [1]), kirjoittaa filosofista kokonaisnäkemystä ihmissuvun historiasta ja ihmiskunnan tiestä.
Tässä yhteydessä ei ole mitenkään mahdollista esitellä niin laajaa ja kauaskantoista ajatuskokonaisuutta muuten kuin summittain, luettelonomaisesti. Uuteen ihmiskäsitykseemme perustuva tunnus sosiaalipsykologisesta oikeudentajusta on punainen lanka, joka sitoo yhteen kaikki hyvin erilaiset aihepiirit. Edellä mainitun filosofiaosan lisäksi ajatuskokonaisuuteen kuuluvat mm. seuraavat osat:
Väitän, että se mitä Suomen “maolaisista” “on tullut” on käänteentekevää ja maailmanhistoriallisesti merkittävää – jo pelkkinä kysymyksenasetteluina ja riippumatta siitä, ovatko vastauksemme (ja missä määrin) oikeita vai vääriä. Emme ole nähneet tällaista uutta ja omaperäistä, sisäisesti ehjää, johdonmukaista maailmankatsomusta missään muualla, vaikka vastaavia kysymyksiä toki aika nostaa esiin hyvin eri tavoin, eri maissa ja eri suuntausten parissa.
Laakia on hyvin tietoinen tästä liikkeemme piirissä suoritetusta uraauurtavasta ajattelu- ja tutkimustyöstä, jota on tehty mitä vaikeimmissa oloissa ilman mitään julkista tukea tai tunnustusta, sillä aikaa kun Laakia on juossut puolustamassa kettutyttöjä.
Miksi juuri Matti Puolakka on kehittänyt tällaisen teorian, johtuu mielestämme vain yhdestä asiasta: rehellisyydestä, moraalisesta ehdottomuudesta.
Ensinnäkin, nämä ajatukset ovat syntyneet ennen kaikkea itsekritiikkinä liikkeemme uuden etsinnästä, umpikujista ja uudelleen uuden etsinnästä.
Toiseksi, Matti Puolakka eroaa kaikista tuntemistamme henkilöistä siinä, että
hän on aina ollut valmis vilpittömästi antamaan tunnustusta jopa pahimmille aatteellisille vastustajilleen ja vihamiehilleen, niissä asioissa missä nämä ovat tunnustusta ansainneet – kuten esim. Laakialle monista hyvistä lehitartikkeleista 70-luvulla ja Puola-solidaarisuustyöstä 80-
luvulla.
Puolakka on aina ollut keskustelun kannalla ja vastustanut aktiivisti vastaväittäjän kantojen vääristelyä, panettelua ja mustamaalausta – myös ja ennen kaikkea ystäväpiirimme sisällä. Tämä suhtautuminen on ollut noudattamiemme keskusteluperiaatteiden ydin 70-luvulta lähtien, minkä Laakia varsin hyvin tietää, ja mitä hän ei vahingossakaan kerro.
(7)
“Toivoin hartaasti, että jostain tulisi ne, jotka hoitaisivat radikalismin jatkumon. Ettei minun tarvitsisi hoitaa sitä aina.”
Vuonna 1993 julkaisi Vihreä Lanka Raimo Laakian avustuksella ja aloitteesta erittäin raa’an törkykirjoituksen liikkeestämme ja erityisesti Matti Puolakan henkilöstä. Päätoimittajana ja vastuullisena oli tuolloin Timo Harakka (ja taustatukijoina koko Vihreän puolueen johto).
Kirjoituksessa räävittiin henkilö kappaleiksi alatyylin vihjauksilla ja lukemattomilla valheilla, ilman että hänen elämäntyötään olisi esitelty sanallakaan, ja ilman että annettiin edes vastineoikeutta. Julkisen sanan neuvosto antoi tästä Vihreälle Langalle nuhtelut. Tämän kirjoituksen seurauksena kaksi liikkeemme jäsentä kuoli, ja erään varsin keskeisen johtohahmon mielenterveys järkkyi pysyvästi [2]. Myös parjausartikkeleiden toinen kirjoittaja kuoli (itsetuhoon).
Lisäksi kirjoitus sabotoi ystäviemme kesken aloitetun matkailu- ja kultuuribisneksen Virossa Saarenmaalla.
Niitä Laakia on tehtaillut enemmänkin, yllä mainittu esimerkki oli räikein.
Yleensäkin suomalaisen – suomettuneen – julkisuuden tapa kohdella Matti Puolakkaa ja hänen tukijoitaan on ollut törkeätä. Palautetta on ollut vain kahta lajia: Joko panettelua, valheita ja vääristelyjä tai täysi vaikeneminen. Vain Aleksis Kiven kohtelu kelpaa vertailukohdaksi, ja sehän oli mediamurha.
Motiivikin on sama: Mikään ei pane (keskinkertaisen) ihmisen itserakkautta niin kovalle koetukselle kuin se, että joutuu suuren ihmisen kanssa tekemisiin. Myös meillä muilla “entisillä taistelutovereilla” on omat nousumme ja romahduksemme, joista olemme toivon mukaan viisastuneet (ainahan toki on tilaisuus viisastua lisää).
Raimo Laakia sen sijaan on jäänyt kateutensa vangiksi – ja narriksi.
Yhteenveto:
En tunne Ari Vatasta, enkä ole kovinkaan innostunut autourheilusta, mutta siitä päätellen, että Laakia häntä niin kovasti vihaa, on Vatasen täytynyt tehdä jotain jaloa.
Tätä mieltä ovat kaikki ystäväni, jotka vielä huolehtivat radikalismin jatkumosta vakavan ja ajan keskeisiin ongelmiin keskittyvän aatteellisen etsinnän merkeissä.
Heli Santavuori, 1999
[1] HS:n kuukausiliitteessä kerrotaan Raimo Laakian ja hänen mökkinaapurinsa Ari Vatasen välisestä laiturikiistasta.
[2] Myös hän kuoli muutaman vuoden päästä.