Heikkilä Antti

Ruokitaanko lapsiamme sairaaksi?

Ruokitaanko lapsiamme sairaaksi?

Lääkäri Antti Heikkilä kauppakeskus Myyrmannissa, Vantaalla, 2012. Kuva: Wikipedia

Heikkilän ensimmäinen ruokavaliota käsitellyt kirja ilmestyi v. 2002 (Elämän paras aika). Siinä Heikkilä raportoi omista kokemuksistaan vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. Tästäkin saivat vastustajat heti aiheen nälväistä. Mm. ravitsemusterapeutti Liisa Heinonen ja professori Antti Aro kirjoittavat Diabetes-lehdessä (12/2003):

”Suomalainen ortopedi Antti Heikkilä on julistanut omat ruokamieltymyksensä ja kokemuksensa yleispäteviksi lääkärin ohjeiksi.”

Onhan aivan oikein, että vastuuntuntoinen lääkäri kokeilee uutta ruokavaliota ensin itseensä. Rivien välistä voi yo. lausahduksesta aistia myös syvän paheksunnan sitä seikkaa kohtaan, että terveellinen ruokavalio voisi olla myös maukasta ja vastata makumieltymyksiä!
Continue reading →

Hyvän olon keittokirja 2

Hyvän olon keittokirja 2

| KUVA: Eniten tyydyttynyttä rasvaa sisältävä kookosöljy on varsin terveellistä. Kuva: Wikipedia |

Antti Heikkilän uusi ”Hyvän olon keittokirja 2” ilmestyi toukokuussa. Kirjaa on ainakin alakarppipiireissä hartaasti jo odotettukin. Edellisen kirjan ilmestymisen jälkeen on alakarppaus – tai Heikkilän omaa termiä käyttääksemme, ravinteikas vähähiilihydraattinen ruokavalio – olennaisesti lyönyt itsensä läpi. Yhä useammat ihmiset ovat löytäneet tämän ruokavalion, innostuneet lähes välittömistä ja yllättävän positiivisista tuloksista. Näin ollen ei mitä tahansa soopaa ole siitä mahdollista enää julkisuudessa esittää.

Toisaalta on niin että ravitsemuksesta ei suinkaan tiedetä ”kaikkea”. Vaikka oikea ja toimiva yleisnäkemys olisi löytynytkin, on yksityiskohdissa vielä paljon kysymysmerkkejä ja hienosäätöä. Tämä piirre näkyy Heikkilän uudessa kirjassa selvästi: monissa asioissa mieli on muuttunut täysin sitten edellisen kirjan.
Continue reading →

Diabetesliitto karppiruokavalioiden kimpussa

Diabetesliitto karppiruokavalioiden kimpussa

| Karppaus.infon keskustelussa syntynyt iskulause, toteutus HS. |

 
Diabetes-liiton sivuilla on joulukuussa 2003 julkaistu artikkeli, jossa Diabeteskeskus, ravitsemusterapeutti Liisa Heinonen ja professori Antti Aro käyvät alakarppiruokavalioiden kimppuun (alakarppi = low carb, vähähiilihydraattinen).

Jutussa on kosolti väitteitä jotka eivät pidä paikkaansa. Lisäksi siinä – vakiintuneen tavan mukaan – esitetään tieteellisenä totuutena sellaista mikä todellisuudessa on kiistanalaista ja mistä arvostetut alan asiantuntijat ovat erimielisiä.

Artikkeli on siis epärehellinen. Sen vuoksi katson voivani maallikkona väitellä professoria, ravitsemusterapeuttia ja muita Diabetes-keskuksen asiantuntijoita vastaan, seuraavasti:

Ketoosi

”Hiilihydraattipitoisen ruuan karttamiseen perustuvia dieettejä on monennimisiä: Atkinsin dieetti, Montiqnacin dieetti, Antti Heikkilän dieetti, kivikauden dieetti. Kolmessa ensiksi mainitussa pyritään – ainakin dieetin tiukimmassa vaiheessa – pääsemään hiilihydraatteja välttämällä sellaiseen paaston kaltaiseen tilaan, jossa rasvojen palaminen elimistössä on epätäydellistä.

On väitetty, että tällaisessa tilassa rasvainen ruoka ei varastoidu, ja sitä voi syödä runsaastikin lihomatta. Kuulostaa ihanteelliselta, mutta valitettavasti se ei ole totta. Kuvailtu tila ei ole ihmisen elimistölle normaali, eikä ongelmaton.”

”Paaston kaltainen tila, jossa rasvojen palaminen elimistössä on epätäydellistä” on nimeltään ketoosi. Atkinsin – ja lukuisten muiden asiantuntijoiden – mukaan se kuitenkaan ei ole tila jossa ”rasvojen palaminen elimistössä on epätäydellistä” vaan tila, jossa keho käyttää polttoaineena varastoitunutta rasvaa, eli juuri sitä läskiä josta on tarkoitus päästä eroon. Tämä rasvan palaminen tuottaa ketoaineita, joita aivot kykenevät käyttämään polttoaineena silloin kun glukoosia (hiilihydraateista kehossa muodostuvaa sokeria) ei ole saatavilla.

En ole lääketieteen asiantuntija, enkä tiedä pitääkö ylläsanottu paikkansa. Sen kuitenkin tiedän, että monet asiantuntijat sanovat että noin on, enkä ole missään nähnyt tuota väitettä perustellusti kiistettävän. Sen sijaan olen nähnyt lukemattomia selvästi valheellisia taikka väärinkäsityksistä aiheutuneita lausuntoja ketoosista. Useimmiten se sekoitetaan diabeetikon ketoasidoosiin, joka on hengenvaarallinen myrkytystila.

Gary Taubes haastatteli ketoosiasiantuntija Richard Veechiä paljon kohua herättäneessä artikkelissa, jossa hän puolusti Atkinsia. Veech lausuu mm. seuraavasti:

”… ketoosi on normaali fysiologinen tila. Väittäisin että se on ihmisen luonnollinen olotila. Ei ole luonnollista että joka nurkan takana on McDonalds ja herkkukauppa. On luonnollista nähdä välillä nälkää.” (What if it all has been a big fat lie”, New York Times Magazine, 7.7.02)

Veechin mukaan aivot pystyvät käyttämään jopa paremmin ravinnokseen ketoaineita kuin glukoosia. Miljoonien ketogeenistä dieettiä kokeilleiden ihmisten kokemus on yhdenmukainen tämän lausunnon kanssa: ketoosi aiheuttaa hyvän, energisen ja tasapainoisen olon, vähentää unentarvetta ja nostaa vireystasoa.

Ongelmaton se varmastikaan ei ole. Atkinsin mielestä liian laihoille ketoositila on liian raju. Jos ketoosi on syvä, elimistöstä voi poistua liikaa nestettä ja ravinteita, mikä voi aiheuttaa monenlaisia oireita, kenties myös rytmihäiriöitä kuten Diabetes-liiton artikkelissakin pelotellaan. Lisäksi ketoosi ja alkoholi eivät välttämättä sovi yhteen, ja suomalaisen juomatavan huomioiden tämä asia on monen laihduttajan kohdalla todellinen pulma. Lisänä suomalainen alkoholipolitiikka, jonka johdosta keskiolutta (pahinta kaikista) saa joka nurkan takaa mutta viinipaikkoja ja -kauppoja on harvemmassa. Olen myös miettinyt johtuuko monien alkuperäiskansojen huono viinapää juuri tästä seikasta. En silti usko että pullanmussutus yhdistettynä keskiolueeseen olisi sen terveellisempää. Joka tapauksessa olisi arvokasta jos professorit ja muut asiantuntijat paneutuisivat kansanvalistustehtäväänsä esimerkiksi kertomalla mitä alkoholin nauttiminen ketoositilassa tekee elimistölle, ja miten välttää liian syvää ketoosia jne.

Montignac

Montignacin dieetissä ketoosiin ei pyritä missään vaiheessa. Sellaisen väittäminen on jälleen aivan tietoinen vale. Kautta linjan tässä artikkelissa Montignac pyritään samaistamaan Atkinsiin, mikä on kovin valitettavaa sillä juuri Montignac voisi olla apu monelle sellaiselle diabeetikolle, jolle Atkins joko ei sovi taikka maistu – tai joka pelkää kokeillakin kun Atkins vieläkin on usemmille ihmisille kirosana.

Atkins

Atkinsin dieetti on vanhin hiilihydraattien välttämiseen perustuvista dieeteistä. Se on lanseerattu ensimmäisen kerran jo 30 vuotta sitten Yhdysvalloissa, ja nyt samaa oppia tarjotaan uudessa paketissa.

Atkinsin dieetissä neuvotaan syömään runsaasti rasvaa ja proteiinia sisältäviä ruokia kuten lihaa, kananmunia, kermaa ja voita. Hiilihydraattipitoista ruokaa syödään hyvin niukasti: suositeltu määrä on 20 grammaa hiilihydraattia päivässä.

Kolme olennaista sanaa on tuosta päässyt unohtumaan: suositeltu määrä hiilihydraattia ensimmäiset kaksi viikkoa on 20 grammaa päivässä. Tämän jälkeen hiilarimäärää lisätään vähitellen. Näin vähillä hiilareilla jatkaminenkin on sallittua jos lääkäri on tarkastanut terveydentilan eikä ongelmia ole. Myöskään väitteet siitä että Atkins olisi muuttunut siinä suhteessa miten paljon hiilihydraatteja sallitaan, eivät pidä paikkaansa. 70-luvun kirjassa aloitetaan 15 grammasta, mutta lisätään hiilihydraatteja aivan samaan malliin kuin nytkin. Sen sijaan Atkins on ammentanut kirjoihinsa ravitsemustieteen uusista löydöistä tärkeimmät. Kukapa vastuuntuntoinen dieettikirjailija ei näin tekisi?

Muotoilu ”neuvotaan syömään runsaasti rasvaa ja proteiinia sisältäviä ruokia” antaa myös väärän kuvan asiasta, jollei sitä yhtään selitetä. Yleensäkin lehdistössä viljellään mielikuvaa mässäilyorgioista tyyliin Obelix joka huitaisee huiviin parikin villisikaa aterialla niin että rasva vaan tirskuu suupielistä.

Jokainen alakarppaaja tietää, että mässäily liittyy nimenomaan hiilihydraatteihin, ei proteiiniin ja rasvaan. Kun ruokavaliosta jätetään sokerit, viljat ja pastat, mässäily loppuu siihen. Entisestä ahmatista tulee gourmetti. Ruoka muuttuu turrutusaineesta nautinnoksi, jollainen sen pitäisikin olla.

Rasvan syöminen voi jopa vähentyä entiseen verrattuna, ainakin jos dieetille ryhtynyt on entinen roskaruuan suurkuluttaja. Juuri vilja kaipaa sekä mausteita että rasvaa koska se ei yksinään maistu miltään. Liha, kala ja rasva ovat ihmisen luonnollista ruokaa. Sen vuoksi ne maistuvat luonnostaan, eivätkä tarvitse ylimääräisiä höysteitä. Sama pätee kasviksiin, vihanneksiin ja marjoihin.

Hiilihydraattien määrään kuitenkin liittyy se, missä omasta mielestäni Atkins erehtyy tai ainakin sortuu yksipuolisuuteen. Montignacin ja Barry Searsin Zone-dieeteistä saadut hyvät tulokset todistavat tämän: hiilihydraatteja voi syödä paljonkin enemmän lihomatta, jos sen tekee tietyllä tavalla. Ainoa tapa alakarpata lopun ikänsä ei siis ole se, että hiilihydraattien määrä rajoitetaan siihen pisteeseen missä lihominen ei ala uudelleen – ja joka on varsin yksilöllinen asia.

Vähän alakarppauksen historiaa

Todettakoon vielä, että Atkins ei suinkaan ole ”vanhin hiilihydraattien rajoittamiseen perustuva dieetti”. Jo 1700-luvulla tiedettiin, että sokeri lihottaa. 1800-luvulta peräisin oleva Bantingin laihdutussysteemi oli niin tunnettu että siitä on ruotsin kieleen jäänyt sana ”banta” (laihduttaa). Heljä Suuronen-Geibin kirjassa ”Kivikautta kiloille” on siteerattu vuosisadan vaihteesta peräisin olevaa Kotilääkäri-kirjaa, jossa annetut laihdutusohjeet ovat sitä samaa alakarppia aivan tyylipuhtaasti: siinä neuvotaan syömään lihaa ja rasvaa ja kasviksia, mutta ”kaikenlaiset imelät” – eli makeat – ovat kiellettyjä.

Atkins itse ei koskaan ole väittänyt keksineensä tätä asiaa, vaan kertoo löytäneensä sen pitkin 1900-lukua suoritetusta ravitsemustutkimuksesta. Ja suomalainen lääkäri Pertti Pakarinen kirjoittaa:

Niin paljon kuin biokemistejä maailmasta löytyy, he tietävät miten elimistön aineenvaihdunta toimii, ja dieetti voitaisiin ristiä heidän kaikkien mukaan.

Alakarppaus ei siis alkanut 1970-luvulla. Pikemminkin se päättyi silloin, ainakin merkitsevänä ruokavaliovaihtoehtona. Se päättyi siihen systemaattiseen, organisoituun ja rikolliseen teilauskampanjaan, jonka Amerikan lääkäriliitto käynnisti Atkinsin ensimmäisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Se päättyi kaloriteorian, kolesterolimyytin ja rasvakammon voittokulkuun, joka on ollut elintarviketeollisuuden mieleen mitä suurimmassa määrin ja saanut aikaan erinomaisen paljon kansanterveydellistä vahinkoa.

Atkinsin renesanssi osoittaa, että valheella on lopultakin lyhyet jäljet. Lisäksi ravitsemustiede on tehnyt huomattavia läpimurtoja juuri viimeisinä vuosikymmeninä ja erityisesti aineenvaihduntaa koskevissa kysymyksissä. Samaten ihmissuvun synnyn ja esihistorian tutkimus on saavuttanut huomattavia läpimurtoja juuri samaan aikaan, ja näistä läpimurroista mielenkiintoinen sivujuonne johtaa ravitsemukseen.

Tieteelliset kiistat roihuavat siellä missä laadullista kehitystä tapahtuu. Kaikki uudet merkittävät ajatukset syntyvät vastavirtaan kulkemalla ja totuttuja ajatuskuvioita kyseenalaistamalla. Usein ne ovat pitkän aikaa varsin pienen vähemmistön mielipiteitä. Niihin liittyy myös monenlaisia eturistiriitoja joiden päällä virallinen valhe lepää: taloudellisia, poliittisia, sosiaalipsykologisia ja henkilökohtaisia.

Heikkilä

”Suomalainen ortopedi Antti Heikkilä on julistanut omat ruokamieltymyksensä ja kokemuksensa yleispäteviksi lääkärin ohjeiksi.”

Tämä on panettelua ja vale! Todellisuudessa juuri Aro ja Heinonen kuuluvat niihin joiden mielestä heidän edustamansa ravitsemustieteellinen suuntaus on ”yleispätevä lääkärin ohje”. He syyttävät Heikkilää siitä mitä itse tekevät. Antti Heikkilä on lukuisissa yhteyksissä todennut että hän ei kannata yhtä ainoata linjaa, ja että hänen tarkoituksensa on ensisijaisesti herättää keskustelua. Hän myös tunnustaa nöyrästi asiat joita ei tiedä, ja sen vuoksi puhuu ensisijaisesti omasta ja potilaidensa kokemuksesta.

Muotoilu ”omat ruokamieltymyksensä” on myös isku vyön alle. Siinä asetetaan jo lääkärin etiikka ja kunniakin kyseenalaiseksi. ”Jos minä tykkään simpukoista julistan yleispäteväksi lääkärin ohjeeksi että simpukat ovat terveellisiä” – tuotahan tuossa sanotaan. Vihjaillen, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi että väite jää yksiselitteisenä itämään lukijan mieleen ja kylvämään epäluuloa Heikkilää kohtaan.

Tässä nyt nähdään mitä siitä seuraa kun uskaltaa olla eri mieltä: tulee teilatuksi ja vääristellyksi julkisuudessa kollegoiden toimesta. Juuri näin kävi Atkinsille. Siis: annettakoon Heikkilälle tunnustus edes siitä, että hän on toiminut rohkeasti. Paistaako rivien välistä kirjoittajien harmi siitä, että he itse eivät ole pystyneet osoittamaan samanlaista kansalaisrohkeutta?

Toisinajattelijan osa on kova, mutta myös kadehdittu.

Lisäravinteet

Tohtori Atkins on huomannut, että hänen dieetistään ei saa riittävästi ravintoaineita ja siksi hän kauppaa dieetin oheistuotteina ravintoainelisiä. Antti Heikkilä taas väittää, että kukaan ei ole tutkinut eikä siten tiedä, saammeko suosituksen mukaisesta ravinnostakaan kaikkia tarvitsemiamme hivenaineita ja vitamiineja. Hän on sitä mieltä, että joka tapauksessa tarvitsemme vitamiini- ja hivenainelisiä. Heikkilä käyttää itse erinäisen määrän ravintolisiä. Hän tunnustaa kuitenkin, ettei tiedä hivenaineiden tarpeesta kaikkea.

Kansanterveyslaitos on selvittänyt suomalaisen väestön ravintoaineiden tarvetta ja saantia toistetuissa tutkimuksissa, joten niistä on hyvin tietoa saatavilla. Meillä on myös ajantasaiset ravitsemussuositukset sekä koko väestölle että diabeetikoille. Lisäksi kokonainen ravitsemustieteen ja biokemian tieteenala tutkii näitä asioita.

Syy miksi Atkins suosittelee lisäravinteita ei ole se, etteikö hänen ruokavaliostaan (alkuvaihetta lukuunottamatta) niitä saisi aivan yhtä lailla – ellei paremmin – kuin suositustenkin mukaisesta ruuasta, vaan se että hänen mielestään länsimaissa kärsitään monista puutostiloista samaan aikaan kun tyhjät kalorit lihottavat. Sokeri ja puhdistetut jauhot myös syövät ravinteita kehosta ja muusta ruuasta, koska niissä itsessään ei niitä ole. Tällaisten puutostilojen korjaaminen on olennainen osa Atkinsin hoitofilosofiaa – itse asiassa hän oli myös antioksidanttilääkäri.

Tämä näkemys ei lainkaan ole Atkinsin yksin. Varsin monet ravitsemustieteilijät ovat sitä mieltä että edes täysin suositusten mukaisesta ruokavaliosta ihminen ei saa kaikkia tarvitsemiaan vitamiineja, mineraaleja, flavonoideja jne. Samaten luonnonkansojen ravintoa tutkittaessa on huomattu että samat kasvikset ja vihannekset sisältävät paljon enemmän ravinteita kuin nykyiset kaupan hyllyltä ostetut. Tämähän on täysin ymmärrettävää: tehoviljely, kuljetus ja varastointi aiheuttavat ravinnehukkaa, samoin ruuanvalmistusmenetelmät.

Minä kyllä uskon Heikkilää kun hän sanoo ettei kukaan oikeastaan tiedä paljonko mitäkin ravinnetta olisi saatava. Miksi muuten ”kokonainen ravitsemustieteen ja biokemian tieteenala” näitä asioita tutkisi jos kaikki jo tiedettäisiin?

”Hän (Heikkilä) tunnustaa kuitenkin, ettei tiedä hivenaineiden tarpeesta kaikkea.” Kuka sitten tietäisi, kuka sellaista väittäisi? Muotoilussa ei ole mitään järkeä ellei sen tarkoitus ole mustamaalata, tehdä Heikkilästä lukijan silmissä idiootti.

Olen kyllä sitä mieltä, että Atkins uskoi liikaa lisäravinteisiin. Hänen sanotaan itse napostelleen noin 60 pilleriä päivässä. Mahtaako sekään olla terveellistä. Atkins ei myöskään huomioi varsin useiden asiantuntijoiden mielipidettä siitä, että liiallinen pillereiden nauttiminen on rasite maksalle ja munuaisille, vaikka hän muuten jokaisessa kirjassaan ansiokkaasti käy läpi dieettiään kohtaan esitettyä arvostelua.

Amerikkalaislääkäreiden ”tieteellinen julkilausuma”

(…) amerikkalaiset sydänlääkärit ottivat vuonna 2001 kantaa asiaan ja laativat tieteellisen julkilausuman runsasrasvaisten ja runsasproteiinisten dieettien haitallisuudesta.

Julkilausuman mukaan dieetin runsas proteiinipitoisuus voi olla ongelmallista munuaisille silloin, jos niissä on pienikin vaurio. Runsas proteiinin saanti lisää myös puriiniaineiden saantia, mikä voi lisätä kihdin oireilua. Puriiniaineenvaihdunnan häiriö liittyy usein metaboliseen oireyhtymään ja tyypin 2 diabetekseen.

Runsasrasvaisuus saattaa lisätä syövän riskiä. Sydän- ja verisuonisairauksien riski kasvaa, koska runsaasti kovaa rasvaa sisältävä dieetti lisää haitallisen LDL-kolesterolin määrää veressä.

Julkilausuman mukaan runsasrasvaiset ja runsasproteiiniset dieetit ovat erityisen haitallisia diabeetikoille.

Kyseistä julkilausumaa siteerataan positiivisesti ilman mitään kommenttia tai kritiikkiä. Kuitenkin kirjoittajat toteavat samassa artikkelissa vähän aikaisemmin seuraavasti:

Yleensä paino putoaa vähähiilihydraattisella dieetillä varsinkin aluksi hyvin nopeasti, jopa pari kiloa viikossa. Sen seurauksena veren sokeritasapaino yleensä kohenee ja veren rasva-arvot saattavat korjaantua lyhytaikaisesti.

Tässä viitataan ilmeisesti kahteen Atkinsin dieettiä koskevaan tutkimukseen, joita kirjoittajat eivät voi olla huomioimatta koska heidän vakioargumenttinsa on ollut että vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta ei ole ”tutkimustietoa”.

Mutta mielenkiintoisesti tuloksista on jätetty pois tieto, että LDL-kolesteroli myös väheni koehenkilöillä eikä suinkaan noussut kuten ”amerikkalaiset sydänlääkärit” väittävät. Kokonaiskolesteroli laski, ja ns. ”hyvä” kolesteroli nousi.

Samaten näissä tutkimuksissa todettiin, että veriarvojen parantuminen ei ollut pelkästään seurausta laihtumisesta, niin kuin yllä väitetään.

Muotoilu ”veren rasva-arvot saattavat korjaantua lyhytaikaisesti” on valheellinen sekin. Rehellistä olisi sanoa että pitkäaikaista, puolueetonta tutkimustietoa ei ole. Mutta sehän ei todista sitä että veren rasva-arvot korjaantuisivat vain lyhytaikaisesti, niin kuin tuossa vihjaillaan. Atkins esimerkiksi on tarjonnut potilaskortistojaan häntä arvostelevien lääkäreiden käyttöön mutta ketään ei ole kiinnostanut niitä tutkia. Hänen hoitokokemuksensa ovat pitkäaikaisia ja osoittavat että veriarvojen paraneminen ei ole tilapäistä, vaan nimenomaan pysyvää.

Antti Heikkilä puolestaan sanoo että yllättäen myös kihti on parantunut tällä ruokavaliolla. Hän arvelee sen johtuvan insuliinihormonista. Samaan viittaa myös amerikkalaislääkäreiden lausuma, jonka mukaan ”puriiniaineenvaihdunnan häiriö (kihti) liittyy usein metaboliseen oireyhtymään ja tyypin 2 diabetekseen”.

Atkins varoittaa jokaisessa kirjassaan, että munuaisten vajaatoiminnasta kärsivälle tämä ruokavalio ei sovi. Sen sijaan väitteet siitä, että dieetti aiheuttaisi munuaisvaurioita, hän kiistää. Joka tapauksessa Atkins suosittelee lääkärissä käyntiä ennen ruokavaliolle ryhtymistä hyvin painokkaasti jokaisessa kirjassaan. Tätäkään, tietenkään, kirjoittajat eivät kerro.

”Runsasrasvaisuus saattaa lisätä syövän riskiä.” Muotoilu on jälleen mielenkiintoinen. ”Saattaa”. Minä pidän tätä sitovana todisteena siitä, että mitään tutkimustietoa tuon väitteen tueksi ei todellisuudessa ole.

Ravintoaineiden saanti

Niukasti hiilihydraatteja sisältävästä ruokavaliosta puuttuvat viljatuotteet sekä hedelmät, marjat ja monet juurekset lähes kokonaan. Paljon elimistöllemme välttämättömiä ravintoaineita jää näin saamatta. Hiilihydraattien karttamiseen perustuvissa dieeteissä juuri ne ruoka-aineet, joita pidetään terveyttä edistävän ruokavalion perustana, ovat vältettävien listalla.

Tämä on aivan silkkaa valetta, koska tärkein tosiasia jätetään sanomatta. Ainoat ravintoaineet jotka puuttuvat lähes kaikista vähähiilihydraattisista ruokavalioista, ovat puhdistettu sokeri ja valkoiset jauhot, pastat, riisit – ts. teollisesti valmistetut hiilihydraatit jotka aiheuttavat verensokerin voimakkaan nousun ja jotka syövät ravinteita elimistöstä koska niissä itsessään ei ole muuta kuin tyhjiä kaloreita.

Tämä teollinen ruoka on laadullisesti erilaista kuin muu ravinto, ja vähähiilihydraattista ravintoa puolustavien asiantuntijoiden mukaan se on tärkein syy ns. elämäntapasairauksiin. Kukaan asiantuntija ei kuitenkaan pidä näitä ruoka-aineita ”terveyttä edistävän ruokavalion perustana”.

Ravitsemus on todellisuudessa mullistunut 1900-luvun aikana. Sokerin kulutus on kasvanut räjähdysmäisesti, samaten valkoisten vehnäjauhojen. Ihmisen elimistö ei ole tarkoitettu syömään sellaista ruokaa. Tämä on tärkein yksittäinen asia, joka kansanvalistajien tulisi ihmisille kertoa. Kun Atkins ja muut sen tekevät, heille kuuluisi vähintäänkin tästä antaa tunnustus!

Se mitä muuta mistäkin ruokavaliosta puuttuu, vaihtelee suuresti. Esim. Montignac suosittelee syötäväksi täysjyväviljaa eikä esitä määrien suhteen mitään rajoituksia. Atkins myös suosittelee täysjyväviljaa mikäli se ei aiheuta yliherkkyyksiä tai painonnousua. Hän kuitenkin sanoo että ”viljassa on jotain mikä vain ei ihmiselle sovi”, ja pitää kokojyvätattaria parhaimpana vaihtoehtona.

Onkin totta että viljat ja palkokasvit, myös soija, aiheuttavat paljon allergioita ja yliherkkyysreaktioita. Järkeenkäypä historiallinen syy tähän on, että viljan viljely alkoi vasta n. 10.000 vuotta sitten, mikä on geneettisen sopeutumisen kannalta varsin lyhyt aika. Tämä ei tarkoita että kaikkien pitäisi lakata syömästä viljaa. Mutta se antaa näkökulman oman yksilöllisen ruokavalion suunnittelulle. Hyvin monet sairaudet ja epämääräiset oireet paranevat kun viljan jättää ruokavaliosta pois – miksi ei tätä ihmisille kerrota? No, leipätehdasjätit varmaan älähtäisivät.

Marjat kuuluvat kaikkiin vähähiilihydraattisiin ruokavalioihin, joten niiden mainitseminen moneen otteeseen tässä artikkelissa on taas täysin tietoinen vale. Esim. Antti Heikkilä on julkisuudessa antanut lukuisia lausuntoja joissa hän suosittelee kotimaisia marjoja niiden suuren antioksidanttipitoisuuden vuoksi, erityisesti mustikkaa. Sen sijaan kuva makeaksi jalostetuista tuontihedelmistä terveellisyyden perikuvana on vahvasti liioiteltu.

Kyllästyttävää valistusta – vai valheellista?

Hiilihydraattien välttämiseen perustuvat dieetit nousevat aina aika ajoin suosioon. Aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat kokeilla niitä.

Aina löytyy ihmisiä, jotka lukevat muutaman kirjan. He tunnistavat itsensä hiilihydraattiriippuvuuden ja jojolaihduttamisen kuvauksista. He löytävät selityksen vaivaansa – ja kokeilevat. Silloin he huomaavat että se ravitsemusvalistus jota etabloituneet asiantuntijat yhteistyössä elintarvikemainonnan kanssa harrastavat, ei välttämättä pidäkään paikkaansa. He huomaavat että heidän hyvästä ruokavaliostaan levitetään jatkuvasti julkisuudessa väärää, tarkoituksellisen valheellista tietoa. Mitä silloin tapahtuu? He suuttuvat.

Ehkä rasvadieettien suosio kertoo myös siitä, että valistaminen tasapainoisen, vähärasvaisen ruuan terveellisyydestä on alkanut kyllästyttää sekä valistettavia että valistajia. Ravintovalistukseen pitäisi keksiä uusia näkökulmia.

Uudet näkökulmat eivät auta, jos ihmisille jatkuvasti valehdellaan. Minun neuvoni ravitsemusvalistajille uusien näkökulmien etsinnässä on: ”Jos mikään muu ei auta, kokeile rehellisyyttä.”

Alakarppaus on nouseva trendi. Aro ja Heinonen varmasti ovat lukeneet uutisia, joiden mukaan USA:ssa jo 10 miljoonaa (eräiden tietojen mukaan 25 miljoonaa) ihmistä noudattaa jotain alakarppiruokavaliota. Myös Suomessa käännynnäisten määrä lisääntyy jatkuvasti.

Tälle suosiolle virallinen valistus ei mahda mitään, koska tämä ruokavalio on tehokas, se parantaa niin monia terveysongelmia, se poistaa makeanhimon ja tekee elämästä nautittavan – ja todellakin laihduttaa, tehokkaasti ja suhteellisen vaivattomasti.

Miksi tyrmätä ja vääristellä, sen sijaan että jaettaisiin todellista tietoa todellisista kysymyksistä. Onhan selvää että mikä tahansa ruokavalio väärin noudatettuna on terveysriski. Niin kauan kuin ajetaan yhtä ainoata oikeata linjaa ja vastaväittäjät yksinomaan ja yksipuolisesti tyrmätään, ihmiset hakevat terveysvalistuksensa muualta: dieettikirjoista, nettisivuilta ja keskusteluryhmistä.

Ne ihmiset, jotka eivät ravitsemuskeskusteluja seuraa, vierastavat vähärasvaista sanomaa yksinkertaisesti siksi että se on luonnoton. Se levittää mielikuvaa siitä, että ”kaikki hyvä on kiellettyä”. Myöskään kohtuuden saarnaaminen (esim. sokerin suhteen) ei ole hyväksi ihmisille jotka ovat kehittäneet hiilihydraattiyliherkkyyden ja kärsivät verensokerin heilahtelusta aiheutuvista ahmimishimoista. Se on todella aivan samaa kuin jos alkoholisteja hoidettaisiin kehottamalla juomaan ”vain yhden” lasillisen päivässä. On väärin jättää nämä ihmiset oman onnensa nojaan kun niin yksinkertainen ja hyvä parannuskeino on olemassa!

Mitä uusia näkökulmia ja ideoita ravitsemusvalistajat sitten ovat keksineet? – Siitä vastineen 2. osassa.