Aerobic

Mikä aerobicissa mättää?

Aerobic on paljolti jo ohimennyt muoti. Muistattehan nuo amerikkalaiset perheenemännät, jotka tiukoissa trikoissa ja kestohymy huulilla vetivät marssiaskelta tasaisen jumputuksen tahtiin? No, tuossa villityksessä oli paljon kivaakin, kuten V-askel ja muut kuviot, yleensä pyrkimys tanssillisuuteen.

Perustana oli ”tieteellinen” (lainausmerkit ovat todella paikallaan) asettamus, että tasainen tietyllä tasolla tietyn ajan pidetty syke kuluttaa kaloreita parhaiten. Myöhemmin on lukuisissa tutkimuksissa tultu siihen tulokseen, että intervallitreeni olisikin se juttu. En kuitenkaan usko kauheasti kaloreiden laskemiseen silloin kun liikunnasta on kyse. En ainakaan, jos se on pääasia. Mitä kaikkea meni hukkaan tuon yksisilmäisen tuijotuksen vuoksi?

Ensinnäkin se tasainen jumputus. Pahinta siinä oli, että tunnilla ei ollut aikaa oppia askelkuvioita niin että jokainen voisi keskittyä todella omaan suoritukseensa. Kaikkein pahinta. Jos koko ajan täytyy vilkuilla vetäjää ja yrittää pysyä perässä, jää ihanin asia oppimatta ja saamatta: kokonaisvaltainen olo, kinesteettinen aisti, tässä hetkessä ja omassa kropassa oleminen, ja sitä myötä myös koordinaatio.

Toiseksi, mitä tulee musikaalis-tanssilliseen elämykseen, niin tasainen jumputus – joskin se joissakin musiikin ja tanssin lajeissa voi olla paikallaan, ei kuitenkaan ole koko juttu. Musiikkiin ja tanssiin kuuluu olennaisesti tunnelman ja rytmin vaihtelut. Tauot, tasapainot, yllätykselliset rytmit. Iloisuuden vaihtuminen surumielisyyteen. Haaveellisuuden vaihtuminen patetiaan tai miettiväisyyden uhmaan.

Parhaita aerobicvideoita mielestäni olivat Jane Fondan. Koreografiat olivat vaihtelevia ja hauskoja ja oli siellä baletin tankotreeniäkin joukossa. Valitettavasta parhaita niistä ei enää (tietääkseni) saa DVD:llä.

Parhaita aerobicvideoita mielestäni olivat Jane Fondan. Koreografiat olivat vaihtelevia ja hauskoja ja oli siellä baletin tankotreeniäkin joukossa. Valitettavasta parhaita niistä ei enää (tietääkseni) saa DVD:llä.

Tanssitunnilla opetellaan askelet ensin markeeraamalla. Opettaja näyttää, oppilaat keskittyvät painamaan mieleen. Sitten vedetään täysillä opeteltu osuus monta kertaa. Ensin ilman musiikkia, sitten musiikin kanssa. Niin kauan että askelet ovat muistissa eikä ole tarvetta enää vilkuilla mitä toiset tekevät. – Itse asiassa, tuohan juuri on sitä intervallitreeniä.

Samalla saavutetaan se, mikä meditatiivisissa lajeissa on niin voimakasta ja merkitsevää: kokonaisvaltainen omassa kropassa oleminen, itseilmaisun onni. Aivan eri teitä sama päämäärä.

Ja mitä tulee perusasioihin, joista kaikki lähtee: aerobictunnilla, juuri koska piti ylläpitää se sama syke, ei opettajalla ollut mahdollista opettaa perusasentoa, oikeita liikeratoja, perustekniikkaa. Olen nähnyt monia, jotka ovat vuosikausia käyneet aerobicissa, ovat hyväkuntoisia ja askelsarjatkin sujuvat melkolailla rytmiin – ja kuitenkin liikkuminen on kömpelöä eivätkä ryhtivirheet ole korjaantuneet.

No, eteenpäin on menty. Aerobic oli valtavan suosittua ja se oli suuri askel eteenpäin ”hikijumpasta”. Nykyinen liikuntatarjonta on jo valtavan hyvää niin tanssin kuin kuntoilunkin kohdalla. Ns jumpassa on omaksuttu paljon asioita esim. pilateksesta, joogasta ja muista itämaisista lajeista. Ja näitä lajeja on tarjolla jo kiitettävä määrä. Tämä kehitys varmasti jatkuu. Ammennettavaa silti on. Jos vaikka laittaa youtubeen hakusanan qigong, niin sieltä löytyy satoja suuntauksia, satoja erilaisia tapoja harrastaa lajia. Sama pätee joogaan, erityisesti hengitysharjoituksiin.

Tanssilajeja on tarjolla niin paljon ettei oman aktiiviaikanani voinut uneksiakaan. Kateeksi käy nykynuorisoa, jos ei muussa suhteessa välttämättä niin tuossa kuitenkin.

Vastaa