”Totuutta, ei mitään Ramboa”

– Miten tämä kirja on syntynyt?

Tutustuin Jaskaan 80-luvun lopulla asuessani Tukholmassa. Jaska oli tuolloin jo pahasti antanut periksi alkoholille ja syrjäytymiselle. Viehätysvoimaa hänessä kuitenkin oli, psykologista silmää, tilannetajua ja huumoria. Jaskan verbaali-nen ulosanti oli vailla vertaa, vaikkakaan hän ei kirjallisesti kyennyt ilmaisemaan itseään yhtä elävästi kuin puheessa.

Koska Jaska kertoi minulle nuoruusmuistojaan, nämä hyvät piirteet korostuivat. Kuten hän itse sanoi, hän oli legioonaan lähtiessään kuin ”imupaperi”. Vaikutelmat ja kokemukset painuivat mieleen nuoruuden vastaanottavaisuudella ja herkkyydellä. Vanhempi Jaska muisti kaiken hämmästyttävän tarkasti.

Jaskan suhde Algerian sotaan oli ristiriitainen, mutta legioonalainen hän oli henkeen ja vereen. Tämä suoranainen ihannointi selittyy osittain sillä, että Jaska oli legioonaan lähtiessään niin kovin nuori, vain 16-vuotias.

Koska olen itse käynyt ranskalaisen koulun Helsingissä, kuulosti myös legioonan koulutuksessa käytetty isänmaalli-nen aivopesu minusta varsin tutulta. Mielestäni juuri tämä koulutuksen ideologinen puoli on eräs legioonan salaisista aseista. ”Legioona isänmaani” taotaan siellä jokaisen päähän ja menestyksekkäästi. Pelkkää propagandaa se ei ole. Muka-na on aitoa yhteishenkeä jota taitavasti kannustetaan ja käy-tetään hyväksi. Legioona koulutti paitsi kurinalaisia sotilaita, myös eri alojen huippuammattilaisia ja itsetuntoisia, itsenäisiä toimijoita. Oikeastaan toivoisin, että tällaisia karkaisupaikkoja nuorille seikkailunhaluisille miehille perustettaisiin puolustamaan jotain oikeudenmukaista asiaa.

Ahdistavin piirre Jaskassa oli hänen tapansa kertoa tari-noita. Kun hän aloitti, siitä ei loppua tullut. Tarinat olivat kyllä hyviä, ja niitä säesti – kuten eräs tuttavani huomautti – varsin ilmeikäs ”koreografia”. Mutta Jaskalta ei saanut suun-vuoroa.

Tarinat käsittelivät usein legioonaa, ja selvästi Jaskalla oli kertomisen tarve. Ryyppykaverit eivät olleet kovin kiitol-lista kuulijakuntaa. Reaktiot vaihtelivat oikeutetuista protes-teista varsin tyhmään ennakkoluuloisuuteen. Ajattelin että jos tästä tehtäisiin haastattelu, Jaska saisi kertoa vapaasti ja tarinat pääsisivät siihen arvoon, jonka ne kyllä ansaitsivat.

Lupauduin kirjoittamaan Jaskan legioonamuistelmat lu-ettavaan muotoon. Ajattelin että kyseessä olisi lyhyt kerto-mus, joka olisi helppo hutaista valmiiksi siinä sivussa.

Mutta kun Jaska pääsi alkukankeudesta ja alkoi puhua kasetille, kertomus yllätti minut täysin. Se yllätti ennen kaikkea yksityiskohtien runsaudella, josta lopulta muotoutui varsin kattava, kokonaisvaltainen kuva legioonalaisen arkipäivästä 1950-luvulla Algerian sodassa. Tarina oli myös omalla tavallaan hyvin inhimillinen. Kertomuksen henkilöt alkoivat elää aivan kuin tuntisin heidät, ilmapiiri alkoi tulla tutuksi, jopa kaupungit ja maastot. Kohta olin sukeltanut aiheeseen syvemmin kuin ollenkaan oli ollut tarkoitus.

Jaska puhui muistelmiaan pari vuotta, kunnes tyhjeni ja tunsi sanoneensa ”kaiken”. Kasetteja kertyi 80, raakatekstiä oli lähemmäs tuhat liuskaa.

Kirjaprojekti oli Jaskalle tärkeä. Minulle tekstin työstäminen on kuitenkin ollut hidasta ja työlästä. Raakateksti todella oli polveilevaa sekamelskaa. Ajat ja paikat menivät sekaisin kun yhdestä muistosta oli toinen tullut mieleen. Eikä yksityiskohtien runsaus ollut pelkästään hyvä asia.

Halusin myös säilyttää Jaskan kertojanlaadun. Luettavuuden vuoksi on kielen kanssa kuitenkin ollut pakko tehdä kompromisseja – Jaskan kielenkäyttö oli omaperäinen sekoitus ranskaa, ruotsia, Turun murretta ja slangia.

Tein kirjaa pitkien päivätöiden päätteeksi, ja välillä jou-duin keskeyttämään sen pitkiksi ajoiksi kokonaan. Jaska ei myöskään ollut maailman helpoin yhteistyökumppani. Hän aiheutti minulle monet harmit, ja välillä ajattelin jättää koko projektin ja kärrätä aineiston johonkin arkistoon. Nyt kirja kuitenkin, viimeinkin on valmis. Jaska ei enää ole kirjan julkaisemista näkemässä, mutta lapsille se on perintö, juuri niin kuin hän toivoi.

Jaska toisteli usein, että tästä kirjasta on tultava ”totuutta, ei mitään Ramboa”. Tätä ohjetta olen yrittänyt noudattaa, sillä varauksella että totuus on Jaskan oma.