Komendantin Mona Lisa -hymy

Yhdellä nimenhuudolla huudettiin sellainenkin henkilö kuin Sarliini komentajan puhutteluun. Minulla oli tulkkina Sailion Martti. Hän oli vanha konkari. Martti oli uusinut sopimuksen ja piti vuosilomaa St Nicolasissa. Sieltä hän lähti Afrikkaan pioneerijoukkoihin, ei enää Indokiinaan.

Olihan se ihmeellistä puhua suomea! Martti opetti, että pitää yrittää olla mahdollisimman sotilaallinen. Hän näytti miten gardez vous (asento) ja demi tour droit (puolikäännös oikeaan) tehdään. Pikaleksuuni, että puhutella suureksi herraksi. ”Oui, mon commendant, non, mon commendant”. (Kyllä, herra komentaja, ei herra komentaja). Muutama sana ranskaa lyötiin siinä kantapään kautta sisään. Kömpelöstihän se meni, mutta meni kuitenkin.

Tämä komentaja piti jöötä St Nicolasissa. Häntä tuskin näki muuta kuin suuremmissa mutkissa. Hän kävi kirjoittamassa ehkä nimen johonkin paperiin ja häipyi taas. Sitikka odotti. Samalla hän oli Deuxième Bureaun paikallisen toimiston päällikkö (Deuxième Bureau, ”Toinen toimisto” eli Ranskan armeijan tiedustelupalvelu).

Adjutantti pyysi meidät sisälle. Seisomme ripillä, minun mappini ja passini on pöydällä. Näen jo kaukaa nimeni kansiossa. Komentaja sanoo:
– Kysykää aspirantti Sarlinilta, miksi hän on väärentänyt syntymäaikansa passiin?

Martti sanoi, että älä vaan valehtele, kerro niinku asia on. Hänellä meni otsa kurttuun ja hän kuiskasi vielä, että mitä helvettiä, miksi et ole kertonut?

Olin tosiaankin väärentänyt syntymäajan: 1937, tein kolmosesta kakkosen. Se oli nuoren idiootin oma päähänpisto…

– Koska pelkäsin, herra komentaja, että minua ei hyväksytä legioonan rulliin ikäni puolesta.

Niin hän aikansa naputteli kynää pöytään, hymyili sellaista Mona Lisa hymyä. Ja kysyi, miksi olin lähtenyt varakkaasta tehtailijan perheestä, jättänyt koulut kesken? Tämä olikin huvittavinta, että he tiesivät minusta asioita, joita en ollut kenellekään kertonut.

– Kysykää aspirantilta, mikä hänet tuo pestautumaan Rans¬kan Muukalaislegioonaan. Yksi perussyy?

Silloin minulla varmaankin koitti se valoisin hetki lamatilassa, kun pelkäsin kuollakseni, että minut potkitaan sieltä pellolle.

– Herra komentaja, koska haluan tulla eliittisotilaaksi!

Tämä sitten varmaan lämmitti ranskalaisen patriootin sydäntä, ainakin ilmeestä päätellen, joskin hän vieläkin vähän hymyili.

Bon, d’accord, hän sanoi. – Hyvä on.

Hän sulki mapin ja käski adjutantin tuoda lomakkeet allekirjoitettavaksi. Niitä oli heti monta.

– Tehkää aspirantille selväksi, komentaja sanoi Martille, että kyseessä ei ole viisi vuorokautta, ei viisi viikkoa, ei viisi kuukautta, vaan viisi VUOTTA. Tämä tuli sitten varmaan taidepaussien kera. Ja kyllä hän teki selväksi myös nämä karkeimmat pykälät – mistä kaikesta seuraa kuolemantuomio: aseellinen karkaaminen, maanpetturuus, vakoilu. Se on arkibusering plutoonan edessä, ei ole kahta kysymystäkään.

Minä poika pistin vähän äkkiä nimeä paperiin.

Allekirjoitusten jälkeen jokainen sai oman matrikyylin. Siitä lähtien en ollutkaan enää Sarliini vaan numero: 104 324. Niin mones legioonalainen – en tosin tiedä mistä lähtien on alettu laskea. Tämä oli niitä ensimmäisiä ranskan kielen oppeja, ja se piti huomata heti kun numero huudettiin. ”Cent quatre trois cent vingt quatre”. Se tuli kuin tykin suusta eikä miettimisaikaa annettu.