Algerian sota 1954-62

Yleensä ja ruohonjuuritasolta katsottuna

”Algeria oli kuulunut Ranskalle 1830-luvulta lähtien. Ranskalaiset tulivat omien sanojensa mukaan ystävällisissä aikeissa ja ’tieteellisten tarkoitusperien vuoksi’.

Mitä todella tapahtui? Algerialaiset alistettiin väkivaltaisesti. Ranskalaiset loivat oman mukavan paratiisinsa hehkuvan taivaan alle, jossa heidän viiniviljelmänsä antoivat pian runsaita satoja. Algeriasta tuli eräs Ranskan tärkeimpiä siirtomaita.

Juuri tämän vuoksi ranskalaisten oli niin vaikea luopua vallastaan Algeriassa. Ja tämän vuoksi vapaustaistelusta tuli niin äärettömän verinen.”

Näin sanoo algerialainen Saeed Assad filmissään Testamentti.

Algerian sota vaati useiden arvioiden mukaan n. miljoona ihmishenkeä. Suurin osa kuolonuhreista oli siiviilejä – ja ylivoimainen osa näistä siviiliuhreista arabeja. Sota oli molemmin puolin hyvin raaka.

FLN:n (Front Liberation National, Algerian vapautusrintama) sotilaallinen kapasiteetti oli hyvin rajoitettu, eikä Algeriassa ole sellaista viidakkoa jonka turvissa esim. Vietnamin FNL kykeni kasvattamaan tukialueitaan ja yhteyksiään kansaan. Myöskään yhteisrintamapolitiikka ei Algerian vapautusliikkeellä ollut yhtä tietoista ja kehittynyttä kuin vietnamilaisilla.

FLN:n päätaktiikkana oli pommiattentaatit eurooppalaiskaupunginosissa sekä terrorihyökkäykset ranskalaisen yläluokan omistamille suurmaatiloille, joista Jaska käyttää nimitystä farmit. Tällöin ei kyllä säästetty paikalle osuneita arabejakaan.

Ranskalaisten kostotoimet olivat monesti suhteettomia – nykytermein rikoksia ihmiskuntaa vastaan. Kun yhdessä FLN:n pommiattentaatissa kuoli yleensä alle kymmenen henkeä, niin sen johdosta tehdyssä kostoiskuissa tapettiin tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia viattomia siviilejä, joskus kokonaisia kyliä.

Jaska aloitti kertomuksensa minulle kuvaamalla FLN:n julmuuksia. Erityisesti heidän tapansa käyttää veistä ja silpoa ruumiita oli Jaskan mielestä kuohuttavaa ja epäsivistynyttä. Huomautin tällöin, että se on arabien perinteinen tapa sotia, ja kun otetaan huomioon epäsuhde historiallisessa kehityksessä, niin ei keskiajan eurooppalainen sodankäyntitapa varmasti jää julmuuksissa mitenkään jälkeen. Silpomisen tarkoitus on herättää pelkoa sekä vihollisissa että horjuvissa liittolaisissa. Jaskan mielestä se herätti ennen kaikkea vihaa, ja tämä varmasti on totta. Kuitenkaan nykyaikainen sodankäynti ei ole yhtään sen inhimillisempää, jos ajatellaan vaikka liittoutuneiden pommituksia toisessa maailmansodassa, puhumattakaan Hiroshimasta.

FLN:n oli vaikea hankkia aseita ja ammuksia. Niitä kuljetettiin Tunisian rajan yli pitkiä matkoja aasi– ja jalkakyydillä jatkuvassa hengenvaarassa. Ranskan resurssit olivat monisatakertaiset, joten heillä oli varaa tappaa uhrinsa ”sivistyneesti” ja ”siististi” ampumalla. Lisäksi viattomien siviilien lahtaaminen joukkomitassa ei ole siistiä eikä sivistynyttä, tapahtui se sitten paljain käsin, niskaan ampumalla tai panssarivaunun tykkipoljinta painamalla.

Myös pommiattentaatit ovat julmia ja raakoja, ja yksilöterrorismi on tuomittavaa. Mutta niistä keskusteltaessa olisi säilytettävä suhteellisuudentaju. Pääasia kuitenkin on, että Ranska oli valloittanut Algerian ja piti sitä totalitaristisin ottein ja väkivalloin hallussaan, se harrasti valtioterrorismia. Algerian arabit oli omassa maassaan alistettu toisen luokan kansalaisiksi, ”alempiarvoiseksi ihmisroduksi” vailla tulevaisuuden toivoa. Jaska kertoo myös joitakin hyvin kuvaavia tapahtumia siitä, miten legioonan ranskalaisupseerien keskuudessa ilmenevä rasismi oli yleistä ja täysin hyväksyttyä.

Kaikki tämä synnytti terrorismia silloin, niin kuin se tekee nykyäänkin.
Nämä keskustelut Jaska summeerasi seuraavasti:

”Siinä se järjettömyys onkin, että syyttömät joutuvat niin paljon kärsimään. Mutta ne halusivat sen itsenäisyyden, että Ranska lähtee. Eikä heillä pahemmin ollut politrukkeja porukassa, hiomassa taktiikkaa. He ajattelivat sillä omalla beduiinijärjellään.”

Algerian sotaa voi hyvällä syyllä myös kutsua unohdetuksi sodaksi. Sensuuri oli tiukkaa. Kuvaavaa on, että Paris Match uskalsi julkaista totuudenmukaisimmat kuvansa vasta 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen, v. 1972.
Myös keskustelu ranskalaisten tekemistä sotarikoksista on Ranskassa alkanut vasta viime vuosina, kun jotkut sotaan osallistuneet upseerit ovat julkisuudessa tunnustaneet syyllistyneensä kidutuksiin. Näiden joukossa on mm. eversti Thomas, jonka puhuttelussa myös Jaska kävi siviiliin lähtöpäivänä.

Nämä sodan puolet kuuluivat Jaskan kokemuspiiriin vain välillisesti. Tavallisia legioonalaisia ei luonnollisestikaan laitettu varsinaisiin kidutustehtäviin koska he olisivat olleet epäluotettavia. Karkaamiset haluttiin minimoida ja sotasalaisuudet säilyttää. Jaska kertoi tarinaa legioonan ilmavoimista, jotka lopetettiin, kun ensimmäinen ilmaan noussut kone lensi suoraan vapauteen. Luultavasti kyseessä on pelkkä legenda, mutta kuvaava sellainen.

Jaska kuitenkin kertoi olleensa vartiossa ja kuulleensa, miten vankeja kidutettiin. Kirjassa on myös pitkä tarina siitä, miten eversti Andolenko sai selville FLN:n asekätköt. Tämä tapahtui maastossa, ja kidutusvälineinä käytettiin helikoptereita. Paras kidutusväline Jaskan mukaan kuitenkin oli sianliha. Jos vangitut FLN:n sissit olivat tiukkoja muslimeja, he todella mieluummin paljastivat toverinsa kuin söivät sianlihaa.

Esko Karhu, Jaskan legioonakaveri jonka tapasin, vastasi kysymykseen kidutuksesta karusti ja hetkeäkään epäröimättä: ”Se oli sotaa, oli pakko.”
Kerran katsottuamme TV:stä Song Myn kansanmurhasta kertovaa dokumenttia, Jaska kertoi eräästä legioonan yksiköstä, joka operaatiolta tultuaan oli hyvin vaitelias. Yksikään mies ei kertonut yhtään mitään, kunnes alkoi liikkua huhuja tuhotusta kylästä, jossa oli lähietäisyydeltä ammuttu kaikki. ”Hannat ja lapset”, Jaskan termiä käyttääkseni.

FLN ei sotilaallisesti saavuttanut samanlaista murskavoittoa kuin vietnamilaiset ensin Ranskasta, sitten USA:sta.

Ensimmäisten attentaattiaaltojen jälkeen Ranska alkoi saada sotilaallista yliotetta. Mutta Algeriaa ei pystynyt rauhoittamaan. Jokaista kaupunkia, kylää ja maatilaa piti vartioida, mikä tuli kalliiksi ja ajan päälle mahdottomaksi. Jaskan tarinassa käy hyvin ilmi millainen raskas koneisto miehitysarmeija on ja miten toivotonta on yrittää pitää ”kurissa” kansaa, jonka itsenäisyystahto on herännyt.

Algerian sota oli viimeinen siirtomaasota. Siirtomaakausi oli historiassa jo auttamattomasti mennyttä. Läntiset demokratiat tukivat siirtomaissaan totalitarismia, joka lisäksi perustui avoimeen rasismiin. Tämä oli 60-luvulle tultaessa mahdotonta.

de Gaulle kirjoittaa muistelmissaan myös, että Algeria oli käynyt Ranskalle taloudellisesti kannattamattomaksi. Sen sijaan yksittäiset suurtilalliset ja liikemiehet keräsivät edelleen suurvoittoja ”paratiisistaan”.

Algeriassa oli huomattavan suuri ranskalaisväestö. Pied noirit (mustajalat) olivat juurtuneet maahan 150 vuoden ai-kana. Emämaassa he olivat muukalaisia. Tämän vuoksi sotaa oli vaikea lopettaa.

Tätä taustaa vasten de Gaullea vastaan suuntautunut upseerikapina käy ymmärrettäväksi. OAS – Organisation armée secrète – perustettiin 60-luvun alussa pitämään Algeria ranskalaisilla, ja sitä tukivat monet epätoivoiset pied noirit. OAS ryhtyi terroritekoihin sekä Algeriassa että Ranskassa. Tämä sai lopullisesti mielipiteen Ranskassa itsenäisen Algerian kannalle.

Rauha solmittiin Evianissa v. 1962. Tällöin myös legioona vetäytyi rakentamastaan Sidi Bel Abbèsin kaupungista ja siirtyi ensimmäistä kertaa historiansa aikana emämaahan, Aubagneen Etelä-Ranskassa.

Porissa 31.1.2007
Heli Santavuori